Lammas laatikossa

”Piirrä minulle lammas”, Pikku Prinssi sanoi. Ja mies piirsi, vaikkei osannut. Hän piirsi monenlaisia, eikä niistä yksikään kelvannut. Vasta, kun mies piirsi laatikon ja huomautti lampaan olevan sen sisällä, Pikku Prinssi sanoi: ”Se on juuri sellainen kuin halusin!”.
(* Mukaeltu Antoine de Saint-Exupéryn teoksesta Pikku Prinssi.)

”Kirjoittaisitko minulle blogitekstin?” Lissu kysyi. Suostuin, mutta jäin miettimään mikä olisi niin iso asia, että se ansaitsisi tulla kerrotuksi?

Kirjoittaisinko siitä, kuinka liikunnallisesti lahjaton ja henkisesti laiska aikuinen nainen huomaa monen kummallisen yhteensattuman johdosta opiskelevansa tanssinopettajaksi? Kertoisinko lapsuuden traumani siltä yhdeltä ja ainoalta balettitunnilta, jolla koskaan kävin? Kuvailisinko onnistumisiani, niitäkin on? Kirjoittaisinko siitä, kuinka ensimmäisen tanssikesäni kuljin tansseissa äitini kanssa, koska en tuntenut yhtäkään tanssijaa? Kokoaisinko näistä kokemuksista vinkit aloittelijoille?

Sitten hoksasin: lammas laatikossa. Se on minun tanssini tarina.

Lammas laatikossa voi olla minkälainen vain. Se on kuitenkin aina juuri sellainen kuin sen pitää olla. Siinä ei ole koskaan mitään liikaa eikä liian vähän. Se on kuin minun tanssini, joka on parhaimmillaan usein juuri silloin, kun sen kaikki ääriviivat ovat vain minun nähtävilläni. Kun voin tehdä siitä täsmälleen sellaisen, mikä kulloinkin on minulle paras.

Minun isot tanssimuistoni ovat näennäisesti pieniä. Juuri mitään ei välttämättä ole näkynyt ulospäin, mutta sisälläni vuoret ovat liikkuneet.

Olisi tekopyhää väittää, etten nauttisi teknisesti taitavasta tanssista ja sulavista viejistä. Tietenkin nautin. On huikeaa päästä tanssimaan omien kykyjensä ylärajoilla. Rakastan heittäytyä mukaan hetkeen, joka koettelee kaikkia tanssin osa-alueita: tekniikkaa, seuraamiskykyä, luovuutta ja läsnäoloa. Tällaisten tanssihetkien jälkeen poistun lattialta usein hiestä läpimärkänä ja hävyttömän
onnellisena.

En kuitenkaan pysty palauttamaan mieleeni montaakaan tällaista yksittäistä tanssia. Sen sijaan ne hetket ja tanssit, jotka muistan kirkkaasti, ovat olleet jotain aivan muuta.

Muistan tanssin,

• • jossa parinani ollut vasta-alkaja pelkäsi niin, että tärisi koko kehollaan.

• • jonka aikana emme tehneet muuta kuin huojuimme paikallamme ja toivoin, ettei kappale
    koskaan päättyisi.

• • jossa haikeus ja suru kaatuivat niin raskaana yllemme, että itkimme molemmat vuolaasti
    läpi kappaleen.

• • jossa ei ollut yhtään oikeaoppista askelta, mutta jonka tunnelma oli niin aitoa, ettei sellaisia
    ehtinyt edes kaivata.

• • jossa kaaduimme ja päädyin makaamaan helmat korvissa parini päällä, naurusta läkähtyen.

• • jonka päätyttyä parini ei saanut sanaa suustaan, niin onnellinen hän oli.

• • jossa kahden erillisen kehon ääriviivat sulautuivat yhteen ja liikkeen flow jatkui
    katkeamattomana, kitkattomana ja alati muuttuvana välillämme.

• • jossa yllytin parini akrobaattiseen temppuun, joka päättyi valtavaan epäonnistumiseen
    sekä maailmanluokan mustelmiin.

Muistan myös muutamia kokonaisia tanssi-iltoja, joissa kesäyön trooppinen lämpö on virittänyt tanssijat maagiseen tunnelmaan. Illan aikana on voinut nähdä sisällä tähtipölyä, tuntea onnen iholla ja kokea sellaista yhteenkuuluvuutta, jota en ole koskaan kokenut missään toisaalla.

Näitä kaikkia muistoja yhdistää yksi seikka: tunne. Jokainen näistä on jättänyt minuun syvän tunnejäljen ja sen vuoksi ne ovat minulle isoja.

Minulle tanssissani on kyse ennen kaikkea juuri tästä. Aina silloin tällöin, kun rohkenee päästää omat muurinsa murtumaan, tapahtuu merkityksellisiä asioita. Kun vain uskaltaa olla aidosti läsnä ja antaa hetken kuljettaa, on mahdollisuus mahdottomaan.

Kuten yllä olevasta huomaa, muistijäljen jättäviin kokemuksiin ei välttämättä tarvita lainkaan varsinaista tanssitaitoa. Pelkkä paikallaan huojuminenkin saattaa oikeissa olosuhteissa viedä tanssitaivaaseen.

Minun parhaat tanssihetkeni saattavat näyttää toisille vain laatikoilta; tylsiltä, mitäänsanomattomilta ja ennalta-arvattavilta. Minulle ne ovat kuitenkin lampaita, täydellisiä sellaisenaan. Hetkessä syntyneitä suurten tunteiden vuoristoratoja, joiden jälkeen on aina yhtä hämmentynyt palatessaan riviin:

Mitä ihmettä juuri tapahtui?